Äitiin meni olio

Joskus sitä huomaa elävänsä täysin toisin, kuin opettaa. Minun piti antaa lapseni valita, haluaako hän harrastaa ohjatusti vai leikkiä vapaasti ja kuinka usein. Tähän asti se onnistuikin.

Tyttären muskariopettaja musiikkiopistolta soitti ja ilmoitti, että vuoden lopussakin järjestetään valintakokeita soitonopetukseen ja että tyttäreni on sen verran taitava ja musikaalinen, ynnä kypsä ja keskittymistaitoinen, että hänen kannattaisi osallistua valintakokeeseen. Totesin, että jaa ja lupasin kysyä asiaa.

Sitten minuun meni piru tai vastaava ruokoton olio ja innostuin tyttäreni lahjakkuudesta niin, että olin haljeta. Minun lapseni, ihan omien kupeideni hedelmä, ja oikein opettajat soittelevat perään - myönteisellä asialla vielä. Lapsi sanoi heti, että ei. Suostuttelin, selittelin, jankutin. "En mene, älä luulekaan!" huusi tuo kohta äitinsä pituinen kahdeksanvuotias. Myönnän, että olin niin kauhistunut tytön asenteesta, että tunsin melkein pahoinvointia. Ei tajua omaa parastaan! Lahjat menevät hukkaan!

Kyllä minä syyn tiedän. Olisin itse halunnut soittaa ja laulaa, saada jo lapsena oppia musiikissa. Mutta minulla  ei ollut mahdollisuuksia, ei tuettu millään tavoin. Juoksin kaikki ilmaiset kuorot ja koulun nokkahuilukerhot, mutta siihen se jäi. Aikuisena opettelin sitten soittamaan kitaraa, mutta aina kaihersi mielessä, että olisinpa saanut tämänkin aloittaa aikaisemmin.

Ja kun se piru tms. oli minuun pujahtanut, alitin itseni äitinä oikein kunnolla. Siirryin lahjontaosastosta suoraan kiristysosastoon. Niinpä tytär menee valintakokeeseen ja ei menetä muutamaa etuuttaan.

 

Ei minun ihan tämmöinen pitänyt olla. Pitää lasta oman olemiseni jatkeena. Toisaalta lapsi  tunnusti, että hän vastusti koetta eniten siksi, että on noloa, jos sählää ja tekee väärin. Sanoin, ettei hän voi tehdä väärin. Jo yrittäminen riittää. Toivottavasti tarkoitin sitä.