Joulu mennä jollotteli

Joka ainoa vuosi Tapaninpäivänä huokaisen: nyt se on paremmalla puolella. Se on ohi. Joulu on vasta vuoden kuluttua. Huh.

En "laita joulua", sillä se tulee ihan laittamatta. Tämä on muuten totta! Minulla on kaksi suht' mukavaa sukulaispaikkaa, jossa voin halutessani syödä kaikenlaiset jouluherkut, jos haluan. Vain riisipuuron keitän ihan itse ja lapsukainen paistelee isänsä kanssa pipareita pitkin joulukuuta. Kynttilöitä poltetaan ja laitetaan ulos lisää valoa. Se on siinä.

Ensinnäkin tämä syöminen. Miksi yhtenä päivänä pitäisi tunkea mahansa pullolleen ja kärsiä sitten turpeasta olostaan? Ymmärrän hyvin, että entisaikaan joulua odotettiin jo ihan sapuskan takia; olihan silloin laitettu kystä kyllä ja sai yölläkin syyä. Mutta miksi me muutenkin hyvin-/ylensyöneet enää kaihoilemme joulun pitopöytien perään? Toisaalta köyhät meillä ovat aina keskuudessamme ja heille kyllä soisin joulupöydän arkisinkin, enkä vain Hurstin tarjoamana.

Sain ja annoin omatekemiä lahjoja. Muutaman. Tuntui hyvältä. Lapsukaisen lahjavuorta katsoessa tuntui epämääräiseltä. Vähempi olisi enemmän, tuntuisi lapsestakin tärkeämmältä. Mutta kun ukki ja kaksi lapsetonta kummitätiä pääsevät vauhtiin, ei määrällä ole rajaa. Miten paljon muovihöttöä Tyynen valtameren pyörteisiin mahtuu?

Rakkain joulutraditioni on haudoilla käynti. Vaikka käyn haudoilla paljon muutenkin. Uutena perinteenä on tullut joulukuusen koristelu, jonka hoitaa nykyään tytär käyttäen mm. äitinsä vanhoja askarteluja ja isomummonsa liki antiikkisia palloja. Siinä kohtaa monta ihmistä, monta tarinaa ja monta joulua.

Hatunnosto niille, jotka tänä jouluna kiersivät kaukaa jouluruuhkan ja kieltäytyivät kuulemasta kaupallisuuden jänisräikkää ja jotka ymmärtävät rauhoittua ja hiljentyä muulloinkin, kuin vasta kinkkukilo mahassaan.

Toivotus

Rauhallista Joulua

Rakkaiden kanssa!

Haavoittunut laukku

Minulta on riistetty muutama läheinen ja pitkäaikainen ystävä. Tuntuu aika pahalta. Itseasiassa hyvin pahalta. Luulen ja tiedän, että tulen ikävöimään ystäviäni vakavasti. Epäilen itseasiassa, että vielä löydän itseni hiipimästä heidän luokseen. Salaa, osittain itseltänikin piilossa. Nestemäisen ystäväni kanssa olen kulkenut yhteistä tietä jo yli neljäkymmentä vuotta. Ero aiheuttaa kipeän railon - haavan se taisi jo tehdä. Noiden ystävien läsnäolo elämässäni tuntuu kuitenkin vielä pahemmalta, joten... elämä on valintoja täynnä ja joskus täytynee ajatella mahaansa pidemmälle.

Lääkäri löysi useiden päivien ankaraan vatsakipuun syyksi haavan. Sisuksissani. Samassa paikassa, jonka saan aina kipeäksi, kun jokin asia jännittää, huolettaa, pelottaa, suututtaa, ahdistaa. Tai kun petyn. Olen lahjakas pettymään, sillä minulla on vahva ( = hölmön sinisilmäinen) usko ihmisiin ja heidän hyvyyteensä.

Nyt kun sairauksien tiellä kulkemisen tielle astuttiin, voinen kertoa, että laukkuni lisäksi myös pumppuni on pipi. Se on liian suuri ja suurenee vaan. Kuin laajentuva maailmankaikkeus. Eli minulla on todistetusti suuri sydän, mikä ei tässä tapauksessa ole kovinkaan tervetullut juttu. Mutta eipä se kutsuttuna tullutkaan. Onhan se myös arpinenkin. Elämä on seurauksia täynnä.

Eli hyvästi jääkää, ystäväni kahvi, sipulit, paprikat, omenat ja te muut.  Eniten juuri nyt harmittaa tuleva nuukailuni appeni upeassa perinteisessä all by him- joulupöydässä. Joten tervetuloa kauralima ja vesiriisivelli.

Äitiin meni olio

Joskus sitä huomaa elävänsä täysin toisin, kuin opettaa. Minun piti antaa lapseni valita, haluaako hän harrastaa ohjatusti vai leikkiä vapaasti ja kuinka usein. Tähän asti se onnistuikin.

Tyttären muskariopettaja musiikkiopistolta soitti ja ilmoitti, että vuoden lopussakin järjestetään valintakokeita soitonopetukseen ja että tyttäreni on sen verran taitava ja musikaalinen, ynnä kypsä ja keskittymistaitoinen, että hänen kannattaisi osallistua valintakokeeseen. Totesin, että jaa ja lupasin kysyä asiaa.

Sitten minuun meni piru tai vastaava ruokoton olio ja innostuin tyttäreni lahjakkuudesta niin, että olin haljeta. Minun lapseni, ihan omien kupeideni hedelmä, ja oikein opettajat soittelevat perään - myönteisellä asialla vielä. Lapsi sanoi heti, että ei. Suostuttelin, selittelin, jankutin. "En mene, älä luulekaan!" huusi tuo kohta äitinsä pituinen kahdeksanvuotias. Myönnän, että olin niin kauhistunut tytön asenteesta, että tunsin melkein pahoinvointia. Ei tajua omaa parastaan! Lahjat menevät hukkaan!

Kyllä minä syyn tiedän. Olisin itse halunnut soittaa ja laulaa, saada jo lapsena oppia musiikissa. Mutta minulla  ei ollut mahdollisuuksia, ei tuettu millään tavoin. Juoksin kaikki ilmaiset kuorot ja koulun nokkahuilukerhot, mutta siihen se jäi. Aikuisena opettelin sitten soittamaan kitaraa, mutta aina kaihersi mielessä, että olisinpa saanut tämänkin aloittaa aikaisemmin.

Ja kun se piru tms. oli minuun pujahtanut, alitin itseni äitinä oikein kunnolla. Siirryin lahjontaosastosta suoraan kiristysosastoon. Niinpä tytär menee valintakokeeseen ja ei menetä muutamaa etuuttaan.

 

Ei minun ihan tämmöinen pitänyt olla. Pitää lasta oman olemiseni jatkeena. Toisaalta lapsi  tunnusti, että hän vastusti koetta eniten siksi, että on noloa, jos sählää ja tekee väärin. Sanoin, ettei hän voi tehdä väärin. Jo yrittäminen riittää. Toivottavasti tarkoitin sitä.

Tutulla tiellä

Kävin viikonloppuna kotiseudullani äitini luona. Vaikka kaipaankin usein maalle, kirkonkylään ja vanhaan maapaikkaamme, tunnen siellä myös hermostunutta ahdistusta. Olen jollain tavoin revitty kahtaalle. On tuttu elämä Helsingissä, kaikki arkiset sosiaaliset kuviot ja kiinnekohdat. Toisaalta jokin vetää minua myös takaisin. Jokin kuiskuttaa korvaani, että täällä sinä olet omiesi joukossa, täällä tulet ymmärretyksi omalla kielelläsi. Kun alan miettimään paluuta takaisin, realiteetit paiskautuvat vasten naamaa. Työtä löytyisi itselleni, mutta tyttären koulu, miehen työ... kaikki tuo konkreettinen kehys, mikä ympäröi elämääni.

Silti, kun haimme havuja ja katsastimme joulukuusiapajia omasta metsästämme, lapsuudestani tuttuakin tutumman tien varrelta, minuun valui voimakas tunne. Tämä on minun paikkani ja tieni, tämän minä tunnen ja tämän sukupolvet minua ennen tunsivat. Katsoin tytärtä, joka pudisteli isänsä kanssa lunta kuusten oksilta. Tämä on hänenkin tiensä ja paikkansa, ainakin minun kauttani. Katsoin äitiäni ja hän katsoi minua. Ehkä hän ymmärsi tunteeni.

Ja sinne se taas jäi, kun eilen ajoimme pääkaupunkiin. Siellä se odottaa, kärsivällisenä. Pohjimmiltaan aina samana.

Yksinkertaistaen

Viime aikoina on julkisuudessa puhuttu paljon hidastamisesta, kohtuullistamisesta ja hienommin ilmaistuna downshiftauksesta. Siitä on vouhotettu puolesta ja vastaan.Varmasti syystäkin, ainakin mikäli tuo kohtuullistaminen näkyy järkevämpänä kulutuksena ja hidastaminen elämänä, joka ottaa huomioon sen, ettemme ole ikuisia, vaan aikamme on rajallinen. Käyttäkäämme se lyhyt hetki viisaasti.

Ajattelin ensin, ettei koske minua. Tämä on taas joku trendi, joita tietoisesti yritän väistellä. En ole uraputkessa, enkä haluakaan olla. Olen ammatissa, jossa yleneminen tarkoittaisi väistämättä vastuun ottamista asioista, joihin en halua sotkeutua. Ja on kaikille parempi, etten yritäkään sotkeutua, sillä olen tarkkaan taloudenpitoon ja asioiden organisointiin kyvytön jo pienessäkin mittakaavassa! Lisäksi olen aina ajatellut, ettei kukaan kuolinvuoteellaan kadu sitä, että voi kun annoin itsestäni niin vähän työlleni. Kunnianhimoakin minulta puuttuu, tai ainakin suuntaan sen erilaisiin asioihin. En ole mikään himokuluttelija ja shoppailua siedän hyvin huonosti. En harrasta sitä. Paitsi kirja- ja kukkasipulikaupoissa. Joskus myös lanka- ja lehtikaupoissa.

Olen kuitenkin länsimainen ihminen, aineelliseen hyvinvointiin syntynyt ja piinallisen tottunut sähköön, juoksevaan puhtaaseen veteen, lämpimiin asuntoihin, jääkaappiin täynnä ruokaa, autoiluun, lentomatkailuun jne. Eli vaikka en harrasta ostoksia, käytän luonnonvaroja häikäilemättä ja huomaamatta hyväkseni. Syntilistani on pitkä. Nuorena huimapäänä se oli kuluttamisen osalta varmasti pidempikin. Muistan aivan selvästi ostaneeni mm. vaatteita en niinkään ruumiini peittämistä ja suojaamista varten, vaan antaakseni tietyn mielikuvan itsestäni. Käytän tällaista takkia, olen siis sellainen ja sellainen. Tuotin itseäni muille ja vaikka se nyt suorastaan nolottaa ja tuntuu typerältä, armahdan silloisen itseni. Olin nuori, takanani oli ei-niin-samettinen lapsuus ja meni pitkään, ennen kuin löysin edes palasia itsestäni. Oikeasta minästäni. Lisäksi olen useasti ostanut lohdutusta tavaran muodossa. Myönnän.

Nyt ajattelen, että kohtuullistaminen ja hidastaminen koskevat myös minua. Niiden tulisi vaikuttaa valintoihini, sillä voin useammin huonosti kuin hyvin ja jokin sisälläni kaipaa - suorastaan huutaa -  yksinkertaisuutta ja yhä syvemmältä kulkevaa elämänvoimaa. Viihdyn huonosti tässä nykyisessä maailmanmenossa. En osaa liitää pinnalla, en kestä kaiken pyhän ja arvokkaan maahan polkemista.

Vai pitäisikö sanoa, että viihdyn huonosti tässä nykyisessä elämänmenossani. Jokin hiertää ja uuvuttaa. Jokin tässä kaikessa ei ole minusta eikä minua.

Tietä käyden tien on vanki

Tuon runollisen lauseen luin joskus lapsuuden ja nuoruuden muutosvaiheessa. Murrosiäksi sitä kuohuvaa ja kuohuttavaa ikäkautta kai nimitetään. Ja tosiaan muistan paljonkin silloin murtuneen, eikä kaikki ole ehjänä vieläkään.

Kuvittelin silloin, varhaiskypsänä ja kovin paljon kokeneena, ymmärtäväni otsikon lauseen täysin. Saattoi jopa olla, että olin liki ainoita koko maailmassa, jotka todella tajusivat vapauden idean ja merkityksen. Niin vahvaa on nuoruus; se antaa spontaanin asiantuntemuksen asioihin, joita viisaat filosofit miettivät koko elämänsä. 

Nyt, keski-ikäisenä, tiedän etten tiennyt tuolloin paljoakaan, mutta olin varma kaikesta. Nyt tiedän paljon enemmän, mutten ole enää varma monestakaan asiasta. Tämän tilanteen saavuttamiseksi minun on pitänyt kahlata usellakin hetteiköllä tietoisena siitä, että lentohiekkaa on vielä edessäkin odottamassa. Tätä voisi kutsua elämäksi. Ei minulla muutakaan ole.