Kävin viikonloppuna kotiseudullani äitini luona. Vaikka kaipaankin usein maalle, kirkonkylään ja vanhaan maapaikkaamme, tunnen siellä myös hermostunutta ahdistusta. Olen jollain tavoin revitty kahtaalle. On tuttu elämä Helsingissä, kaikki arkiset sosiaaliset kuviot ja kiinnekohdat. Toisaalta jokin vetää minua myös takaisin. Jokin kuiskuttaa korvaani, että täällä sinä olet omiesi joukossa, täällä tulet ymmärretyksi omalla kielelläsi. Kun alan miettimään paluuta takaisin, realiteetit paiskautuvat vasten naamaa. Työtä löytyisi itselleni, mutta tyttären koulu, miehen työ... kaikki tuo konkreettinen kehys, mikä ympäröi elämääni.
Silti, kun haimme havuja ja katsastimme joulukuusiapajia omasta metsästämme, lapsuudestani tuttuakin tutumman tien varrelta, minuun valui voimakas tunne. Tämä on minun paikkani ja tieni, tämän minä tunnen ja tämän sukupolvet minua ennen tunsivat. Katsoin tytärtä, joka pudisteli isänsä kanssa lunta kuusten oksilta. Tämä on hänenkin tiensä ja paikkansa, ainakin minun kauttani. Katsoin äitiäni ja hän katsoi minua. Ehkä hän ymmärsi tunteeni.
Ja sinne se taas jäi, kun eilen ajoimme pääkaupunkiin. Siellä se odottaa, kärsivällisenä. Pohjimmiltaan aina samana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti