Joka ainoa vuosi Tapaninpäivänä huokaisen: nyt se on paremmalla puolella. Se on ohi. Joulu on vasta vuoden kuluttua. Huh.
En "laita joulua", sillä se tulee ihan laittamatta. Tämä on muuten totta! Minulla on kaksi suht' mukavaa sukulaispaikkaa, jossa voin halutessani syödä kaikenlaiset jouluherkut, jos haluan. Vain riisipuuron keitän ihan itse ja lapsukainen paistelee isänsä kanssa pipareita pitkin joulukuuta. Kynttilöitä poltetaan ja laitetaan ulos lisää valoa. Se on siinä.
Ensinnäkin tämä syöminen. Miksi yhtenä päivänä pitäisi tunkea mahansa pullolleen ja kärsiä sitten turpeasta olostaan? Ymmärrän hyvin, että entisaikaan joulua odotettiin jo ihan sapuskan takia; olihan silloin laitettu kystä kyllä ja sai yölläkin syyä. Mutta miksi me muutenkin hyvin-/ylensyöneet enää kaihoilemme joulun pitopöytien perään? Toisaalta köyhät meillä ovat aina keskuudessamme ja heille kyllä soisin joulupöydän arkisinkin, enkä vain Hurstin tarjoamana.
Sain ja annoin omatekemiä lahjoja. Muutaman. Tuntui hyvältä. Lapsukaisen lahjavuorta katsoessa tuntui epämääräiseltä. Vähempi olisi enemmän, tuntuisi lapsestakin tärkeämmältä. Mutta kun ukki ja kaksi lapsetonta kummitätiä pääsevät vauhtiin, ei määrällä ole rajaa. Miten paljon muovihöttöä Tyynen valtameren pyörteisiin mahtuu?
Rakkain joulutraditioni on haudoilla käynti. Vaikka käyn haudoilla paljon muutenkin. Uutena perinteenä on tullut joulukuusen koristelu, jonka hoitaa nykyään tytär käyttäen mm. äitinsä vanhoja askarteluja ja isomummonsa liki antiikkisia palloja. Siinä kohtaa monta ihmistä, monta tarinaa ja monta joulua.
Hatunnosto niille, jotka tänä jouluna kiersivät kaukaa jouluruuhkan ja kieltäytyivät kuulemasta kaupallisuuden jänisräikkää ja jotka ymmärtävät rauhoittua ja hiljentyä muulloinkin, kuin vasta kinkkukilo mahassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti